Värikäs persoona.
Aika monet aikalaiset aloittavat sanomalla noin, kun heiltä pyytää muistoja seiväshyppääjä Altti Alarodusta, vuonna 2005 kuolleesta moninkertaisesta Suomen ennätyksen tekijästä ja arvokisaedustajasta.
Seuraavaksi mainitaan se, että toisenlaisilla elämäntavoilla Alarotu olisi hypännyt korkeammalta, paljon korkeammalta.
Korkealle hän pääsi nytkin. Altti Alarotu kuului 1960-luvun lopun lahjakkaaseen sukupolveen, joka jatkoi ME-mies Pentti Nikulan avaamalla tiellä. Suomeen oli saatu lajin 1960-luvun alussa mullistaneita lasikuituseipäitä aiemmin kuin muihin maihin Euroopassa.
Nikulan ura päättyi käytännössä Tokion olympialaisiin vuonna 1964. Alarotu, Risto Ivanoff ja Erkki Mustakari pitivät Suomen mainetta yllä vuosikymmenen lopulla ja vielä 1970-luvun alussa, vaikka eivät arvokisamitaleille yltäneetkään. Jopa maailmanennätys oli silti koko ajan lyöntietäisyyden päässä.
1960-luvulla urheilijat saivat palkkionsa käteisellä, kuuluisissa ruskeissa kirjekuorissa. Jos taipumusta oli, niitä oli helppo lähteä saman tien kuluttamaan. Altilla oli, ja palautusjuomana oli uran edetessä yhä useammin alkoholi.
Kun Alarotu täytti 50, lääkäri varoitti, ettei Altti näe 60-vuotispäiviään, ellei lopeta alkoholin käyttöä. Entinen hyppääjä ei uskonut – tai halunnut muuten noudattaa neuvoa. Hän kuoli 59-vuotiaana huhtikuussa 2005.
Isä Vilho Alarotu kannusti poikiaan Alttia (vas.) ja Aaroa urheilun pariin. Altista tuli seiväshyppääjä, Aarosta korkeushyppääjä.
Altti Alarotu oli urheilijasukua. Hänen setänsä Martti Alarotu oli kuulantyönnön Suomen mestari ja maajoukkuemies, joka oli taistellut paikasta vuoden 1932 olympiakisoihin.
– Altin isä Ville ja kaikki hänen veljensä olivat voimamiehiä, mutta Altti oli ruipelo, heittää hänen elämänikäinen ystävänsä Jouko Kulmala.
Kulmala oli painonnostaja, jonka kanssa harjoitellessaan Alttikin sai vähitellen ruista ranteeseen.
Kulmalan jelppaaminen oli ansiokasta, sillä Alarodusta tuli fyysisesti vahva hyppääjä. Koripalloilija Ville Vainio kertoo tarinan yliopistoajoilta Brigham Youngin yliopistosta Utahista, jossa sekä hän, Alarotu että useat muut suomalaisurheilijat opiskelivat 1960-luvun lopulla.
– Minulla oli yliopiston koripallopiireissä maine ”maailman vahvimpana miehenä” ja kovana kädenvääntäjänä. Oltiin kerran Tuomisen Jaskan kämpillä, ehkä pari oluttakin otettu, kun ruvettiin Altin kanssa vääntämään kättä. Hävisin ihan 6–0. Altti oli ainoa jolle en pärjännyt silloin.
”Hävisin ihan 6–0, kun ruvettiin Altin kanssa vääntämään kättä. Altti oli ainoa jolle en pärjännyt silloin.
Kalifornian puolella Fresnossa opiskellut seiväshyppääjä Erkki Mustakarikin huomasi Altin vahvuuden painonnostosalilla.
– Hän oli hoikka ja pitkä, mutta paljon vahvempi kuin minä. Jos sain työnnettyä 60 kiloa, niin hän tempaisi saman.
Altti ja hänen veljensä, myöhemmin korkeushyppääjänä menestynyt Aaro Alarotu, innostuivat urheilusta jo nuorina. Isä Ville Alarotu näytti mallia, kannusti, veisti puuseipään ja rakensi hyppypaikan riiheen. Katoksesta sai otettua vauhtia, ja telineet ja purukasa olivat rakennuksen ulkopuolella.
Kun Altti ponnisti myöhemmin Jämijärven kentän terässeipäällä yli kolmen ja puolen metrin, alkoi Jämin Jänne kerätä rahaa lasikuituseivästä varten. Se saatiinkin hankittua vuonna 1964, mutta tekniikan oppiminen ei ollut helppoa.
Alarotu kimpaantui, työnsi välineen seinässä olleeseen koloon ja väänsi sen poikki. Se kuvasi koko hänen uraansa, jossa onnistumiset ja epäonnistumiset elettiin vahvasti tunteella. Vähitellen seiväs alkoi totella, ja vuonna 1965 Alarotu ponnisti nuorten SM-hopealle.
Altti Alarotu palveli Elimäen kunnan liikuntasihteerinä pitkän pestin ja järjesteli paikkakunnalla yleisurheilun Tähtikisoja.
Seipäitä tuli tarjolle, kun Alarotu aloitti liikunnanohjaajan opinnot Pajulahden urheiluopistossa kesken jääneen lukion jälkeen. Pentti Nikulan maailmanmaineeseen nostanut valmentaja Valto Olenius sai näin uuden lahjakkuuden talliinsa.
Alarotu miellytti hyppääjänä Oleniusta, jonka ainoa ohje hyppääjille oli ”rutu rutu”. Se tarkoitti sitä, että hyppääjän pitää olla valmis juoksemaan päin seinää, eli niin kovaa kuopalle kuin pystyy, jolloin jäykkäkin seiväs tottelee. Alarotu oli ennen kaikkea rämäpäinen ja rohkea, mutta ei kaikista nopein.
Jouko Kulmala luonnehtii, että Altti oli riman päällä taitava kuin trapetsitaiteilija.
– Siinä vaiheessa voi tehdä vielä kymmenen sentin eron muihin, hän sanoo.
Alarotu valittiin EM-kisoihin Budapestiin vuonna 1966 yhdessä Risto Ivanoffin kanssa. Karsinnat hypättiin koleassa ja sateisessa säässä, mikä koitui Ivanoffin ja muun muassa yhden ennakkosuosikin, Neuvostoliiton Gennadi Blisnetsovin kohtaloksi.
Alarotu selvisi finaaliin, mutta ei ilman vaikeuksia. Hän hyppäsi tapansa mukaan rohkeasti ja putosi yhdessä yrityksessään kuoppaan. Alarotu loukkasi hieman jalkaansa – mutta ennen kaikkea rikkoi silmälasinsa. Turun Sanomat julkaisi suomalaiskaksikosta kuvan, jossa Alarotu oli lainannut silmälaseja lehden valokuvaajalta Mauno Hämäläiseltä. Kuvatekstin mukaan Alarotu varmisti finaalipaikkansa nämä lainakakkulat päässään.
Loppukilpailussa Alarotu hyppäsi 460, jolla hän jäi 30 senttiä kauden parhaastaan. Se riitti 13:nteen sijaan 16 hyppääjän joukossa.
Budapestin-reissu meni pieleen, mutta kesällä 1967 Alarotu rikkoi viiden metrin rajan viidentenä suomalaisena kautta aikojen. Häntä ennen sen olivat tehneet Nikula, Aulis Kairento, Mustakari ja Ivanoff.
Alarotu teki saman tien uuden Suomen ennätyksen 505, jonka Ivanoff rikkoi jo seuraavana päivänä hypäten 511. Kolmisen viikkoa myöhemmin oli Alarodun vuoro: 512 syntyi Västeråsissa.
– Kunhan on vuorossa oikein hyvä kilpailupaikka, missä voi käyttää jäykempää seivästä, on Euroopan ennätys tapahtunut tosiasia, hän uhosi valmentajansa Valto Oleniuksen tyyliin.
Altti Alarotu oli Brigham Youngin yliopiston yleisurheilujoukkueen kantavia voimia.
Suomalaisia koripalloilijoita Brigham Youngin yliopistoon Utahin Provoon stipendiaateiksi avittanut koripallovalmentaja Robert Petersen auttoi myös muiden lajien urheilijoita. Syksyllä 1967 mormoniyliopistoon matkasi myös Alarotu.
Opiskelu ei jämijärveläistä erityisesti kiinnostanut. Englannin kielikään ei häneltä tahtonut taipua. Hän kertoi Suosikki-lehden haastattelussa kesällä 1968 valinneensa helpoimpia lukuaineita, muun muassa Suomen kirjallisuuden historian, koska siinä oli suomalainen opettaja.
Opiskelijoiden oli pakko asua ensimmäinen vuosi kampuksen asuntolassa, jossa oli periaatteessa kova kuri.
– Kyllä siinä Suomi-pojat onnistuivat taivuttelemaan sääntöjä, mutta oli siellä paikallisissa amerikkalaisen jalkapallon pelaajissakin monenlaista menijää, Ville Vainio luonnehtii.
Alarotu oli yliopistonsa paras seiväshyppääjä ja tärkeä lenkki opinahjon yleisurheilujoukkueen menestyksen kannalta. Samaan aikaan BYU:ssa opiskellut pituushyppääjä Kari Palmén arvelee, että tästä syystä valmentaja katsoi sormien läpi, jos Alarotu sattui olemaan vaikka krapulassa kisoihin lähdettäessä.
– Hän oli fyysisiltä ominaisuuksiltaan niin urheilija kuin voi olla. Kyllä hän oli kova hyppääjä missä kunnossa tahansa.
”Hän oli fyysisiltä ominaisuuksiltaan niin urheilija kuin voi olla. Kyllä hän oli kova hyppääjä missä kunnossa tahansa.
Mustakari ja Alarotu kohtasivat Yhdysvalloissa opiskellessaan vain maan yliopistourheilun kattojärjestön NCAA:n mestaruuskilpailuissa, sillä Provon yliopisto oli ykköstasolla, Fresno kakkostasolla.
Erikoista suomalaista yleisurheiluhistoriaa kaksikko teki 30. maaliskuuta 1968, kun kumpikin paransi seiväshypyn Suomen ennätystä samana päivänä eri paikoissa. Mustakari hyppäsi Fresnossa 519 ja Alarotu Provossa 521, kun jalat ja tuumat oli lopulta ynnätty senteiksi. Alkuun tulokseksi ilmoitettiin 522.
Kumpiko lopulta hyppäsi tuloksensa aiemmin? Yleensä kilpailut alkoivat samaan aikaan iltapäivisin. Utahissa kello on tunnin enemmän kuin Kaliforniassa, mutta toisaalta Alarotu pääsi aloittamaan kisan vasta, kun muut hyppääjät olivat pitkässä kisassa jo maksimikorkeuksissaan.
Alarodun suomalaiset opiskelijakaverit BYU:ssa heittävät seiväsmestaria ilmaan. Heittäjinä Kari Liimo, Jaakko Tuominen, Ville Vainio, Pertti Pousi ja Pauli Uitto.
Paikallinen Deseret News -lehti hehkutti BYU:n tähden suoritusta: ”Lauantaina tällä 22-vuotiaalla suomalaisella, joka näyttää Charlie Chaplinilta ja joka tuskin näkee seivästään ilman silmälaseja, näytti olevan koko maailman itseluottamus.”
Chaplinin nimi liitettiin joskus Alarotuun Suomessakin. Hänet tunnettiin liikanimellä ”Jämijärven Chaplin”, vaikka urheilijakaverit eivät hänestä tällaista lempinimeä käyttäneet. Kulmala arvelee, että nimen keksi valmentaja Valto Olenius.
Alarotu oli parhaimmillaan kakkonen NCAA:n mestaruuskisoissa. Tämä tapahtui vuonna 1970, jolloin hän johti yliopistonsa BYU:n jaetulle ykkössijalle yhdessä myöhemmän olympiamitalistin, aitajuoksija Ralph Mannin kanssa.
Alarodulla riitti temperamenttia, josta oli sekä hyötyä että haittaa hyppääjänä. Joskus se nosti hänet ennätyksiin, joskus taas usko loppui kesken kaiken pienistäkin hankaluuksista. Opiskelijakaverit muistavat nähneensä, kun huonojen harjoitusten jälkeen hyppääjä paiskasi lasikuituseipäänsä seinään ja rikkoi sen tuhannen palasiksi.
Yksi reissu New Yorkissa pidettyihin hallikisoihin ei sujunut suunnitelmien mukaan. Alarotu hylkäsi pieleen menneen kisan jälkeen seipäänsä siihen paikkaan ja lähti nollaamaan tilannetta suurkaupungin yöhön.
Jo se oli ennenkuulumatonta, että yliopiston valmentaja joutui keräämään urheilijansa työvälineet kisapaikalta. Lisäksi pettymyksen huuhtominen kaupungilla päättyi onnettomasti, sillä Alarotu ryöstettiin, ja hän myöhästyi paluulennolta Utahiin. Hän menetti suunnilleen kaiken muun paitsi lentolippunsa. Hyppääjä palasi lopulta Provoon, mutta muille ei koskaan selvinnyt, miten rahaton ja lähes kielitaidoton mies oli lopulta selvinnyt ja onnistunut vieläpä saamaan taksin New Yorkin lentokentälle.
Provossa suomalaiset opiskelijakaverit koettelivat Alarodun huumorintajua kertomalla, että hyppääjä on saanut Urho Kekkosen Taistelijan maljan ja että siitä soitetaan kohta valmentajan toimistoon. Jekun suunnitelleet tiesivät, että illalla valmentajan koppi on tyhjänä ja lukittu, kun Alarotu meni puhelua odottamaan.
– Joku sitten soitti siihen numeroon, muut menimme vakoilemaan tilannetta. Altti oli mennä oven läpi, kun kuuli puhelimen soivan toimistossa, Palmén muistelee harmitonta pilaa.
Alarotu erottui usein kilpailuissakin tyylikkäillä hatuillaan tai jollain muulla tavoin. ”Stadionin hupiukko veti hatun syvälle silmille jäätyään ilman tulosta”, raportoi Ilta-Sanomat kesäkuussa 1968.
Ivanoff, Alarotu ja Mustakari parantelivat Suomen ennätystä vuoronperään vuosina 1967–1970. Alarotu hyppäsi heinäkuun alussa 1970 tuloksen 531, joka uupui 14 senttiä Wolfgang Nordwigin maailmanennätyksestä 545.
Alarotu oli yksi niistä urheilijoista, joita tultiin katsomaan kisoihin kauempaakin. Alarodulla oli maine boheemina ja värikkäänä urheilijana, mikä hyvien tulosten lisäksi lisäsi kiinnostusta.
Alarotu piti tyylikkäistä vaatteista ja pukeutui rohkeasti ja värikkäästi. Kun Alarotu aktiiviuransa jälkeen järjesteli yleisurheilun Tähtikisoja Elimäellä, hänet oli helppo tunnistaa: yllä oli punainen takki ja päässä baskeri tai leveälierinen stetson.
– Olemus oli vähän keikarimainen ja itsevarma, mutta kisoissa itseluottamus ei aina ollut kohdillaan. Hän tuntui kaipaavan muilta hyppääjiltä kannustusta, jotta sai kaiken itsestään irti, Mustakari sanoo.
Samaan tapaan häntä arvioi Auvo Pehkoranta. Ennakkopuheet olivat isoja, mutta hotellissa Alarotu saattoi puhua koko ajan tulevasta kisasta.
– Sanoin että oo hiljaa, huomenna vasta hypätään, Pehkoranta muistelee.
Altti Alarotu kiinnosti yleisöä hyvin tulosten lisäksi myös persoonasa ansiosta. Kuva vuodelta 1969.
Alarotu edusti Suomea kolme kertaa arvokisoissa: EM-areenalla vuosina 1966 ja 1971 sekä olympiakisoissa 1968. Joka kerta tuli paikka loppukilpailuun, mutta parhaaksi saavutukseksi jäi 10. sija Helsingin EM-kisoissa vuonna 1971.
Paremmin muistetaan seiväshypyn hulttiopojan – kuten Turun Sanomat eräässä jutussa häntä luonnehti – kilpailukiellot.
Keväällä 1969 Alarotu joutui riitoihin Valto Oleniuksen kanssa, joka puuhasi aina toukokuulle kovatasoiset seiväskisat Lahden Sammon nimissä. Alarotu edusti tuolloin Sampoa, joka oli mainostanut kisoja Suomen ennätystä hallussaan pitävällä hyppääjällä. Alarotu kieltäytyi hyppäämästä vedoten sateiseen säähän ja siihen, että hänellä oli ollut talvella jalkaleikkaus, eikä hän ollut vielä hypännyt ulkona lainkaan.
Lehtitietojen mukaan riidassa oli pohjimmiltaan kyse rahasta. Kerrottiin, että Sammon kisoissa maksettiin urheilijoille yleensä huomattavia palkkioita ruskeissa kuorissa. Nyt palkkion oli määrä olla 300–500 markkaa yleisömäärästä riippuen.
Alarodun ja Oleniuksen kiistaa selviteltiin Ilta-Sanomien mukaan ”lahtelaisessa soittoruokalassa”, mutta sopua ei tullut. Lahden Sampo määräsi Alarodulle kolmen kuukauden kilpailukiellon. Seuran puheenjohtajan Gunnar Kiurun mukaan Alarotu oli kaiken lisäksi kulkenut kentällä ympäriinsä haukkumassa seuraa.
Kilpailukielto lyheni lopulta puoleentoista kuukauteen, ja Alarotu hyppäsi jo heinäkuun alussa Paavo Nurmen kisoissa Turussa. Paikkaa syksyn 1969 EM-kisoihin ei kuitenkaan tullut Ivanoffin ja Mustakarin seuraksi.
Alarotu edusti Suomea kolme kertaa arvokisoissa.
Valokuvaaja Veikko Lintinen kuvasi hienon kuvasarjan Altti Alarodusta Viikkosanomiin vuonna 1970. Kuvaaja kävi toimittaja Antero Raevuoren kanssa tapaamassa hyppääjää tämän kotitilalla Jämijärvellä.
Seuraavan kerran ongelmia tuli alkukesällä 1970. Urheiluliitto oli luvannut maksaa seitsemälle Yhdysvalloissa opiskelevalle yleisurheilijalle paluumatkan kotimaahansa sillä edellytyksellä, että nämä olisivat käytettävissä liiton määräämissä kisoissa. Alarotu, Jaakko Tuominen ja Lasse Virén eivät sopimusta allekirjoittaneet.
Alarotu tuli Suomeen kesäkuun lopulla ja johti suomalaiset kolmoisvoittoon Ranska-maaottelun seiväshypyssä. Vielä parempaa oli luvassa heinäkuun alussa Paavo Nurmen kisoissa. Alarotu taivutti uuden komean Suomen ennätyksen 531.
”Alttia on pidetty Suomen urheilun ongelmalapsena. Kuinkahan urheilujohtajat nyt yrittävät suhtautua tähän melko suorapuheiseen mieheen. Äänensävy voi heillä nyt vaihtua. Kauhukakarasta on yhdellä hypyllä tullut hyvä kaveri”, Turun Sanomat raportoi.
Kaveruus loppui kuitenkin jo muutama päivä myöhemmin, kun Alarotu jäi pois Reykjavikissa pidetystä Euroopan cupin alkueräkilpailusta. Hän kertoi myöhemmin, että kyse oli ollut pommiin nukkumisesta, kun hän oli ollut viettämässä iltaa erään naisen luona.
Kuortaneella leireillyt hyppääjä sai ystävällistä vinoilua naistenmiehen maineestaan paikalle sattuneilta moukarinheittäjiltä. Alarotu vastasi sanavalmiiseen tyyliinsä suosivansa suomalaisia tyttöjä, sillä hänen luonnehdintansa mukaan ”Jenkeissä liikunnan puute lyö leimansa sikäläisiin kaunottariin”.
Alarotu sai kuukauden kilpailukieltoa, samoin kuin Reykjavikin-reissulta myös pois jäänyt kestävyysjuoksija Seppo Tuominen. Tuominen kertoo nyt, että oli jo sopinut juoksevansa Kokkolassa 10 000 metriä kuultuaan, että Islantiin lähtisi kunkin lajin kärkituloksen haltija, joka kympillä oli Juha Väätäinen. Kilpailukielto tuli Myrskylän juoksijalle yllätyksenä. Jälkeenpäin hän jutteli tapauksesta myös Altti Alarodun kanssa.
– Altti kertoi minulle todellisen syyn siihen, miksi ei lähtenyt Reykjavikiin, mutta lupasin, että en ikinä kerro sitä kenellekään, Tuominen sanoo salaperäisesti.
Alarotu ja Tuominen olivat hengenheimolaisia, sillä kumpikaan ei kumarrellut auktoriteetteja ja molemmat pitivät aina oman linjansa.
– Tämä on yksilöurheilua, ei siinä voi massan mukana mennä. Altti oli maailman parhaita hyppääjiä ja olisi hypännyt ainakin 20 senttiä korkeammalta, jos olisi ottanut homman tosissaan ja elämäntyyli olisi ollut toinen, Tuominen sanoo.
Hän korostaa, että Alarotu oli reilu ja rehti urheilija ja että julkisuudessa hänestä välittyi vääränlainen kuva.
”Altti oli maailman parhaita hyppääjiä ja olisi hypännyt ainakin 20 senttiä korkeammalta, jos olisi ottanut homman tosissaan ja elämäntyyli olisi ollut toinen.
Syksyllä 1970 Alarotu ei enää palannut opinahjoonsa Utahiin, vaikka hänen opintonsa olivat kesken. Hänelle tarjoutui tilaisuus jatkaa opintojaan Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, Jumpalla, joskin pääsykokeiden kautta. Tarinan mukaan Alarotu ilmestyi fyysisiin testeihin jalkapallokentälle puku päällä. Opiskelupaikka jäi saamatta.
Kesällä 1971 Alarotu pääsi parhaimmillaan vain 510, ja kausi päättyi ilman tulosta Ruotsi-maaottelussa. Innostus seiväshyppyyn alkoi hiipua 26-vuotiaalta hyppääjältä, joka alkoi miettiä jo siviiliuraa.
Urheilussa hankittu särmikkään miehen maine tuntui pelottavan työnantajia. Alarotu oli jo aiemmin Viikkosanomien haastattelussa valitellut sitä, että hänet nostettiin esille aina negatiivisessa mielessä. ”Pian käy työpaikan saaminenkin vaikeaksi. Show-ala taitaa olla ainoa, jonne minut huolitaan”, hän sanoi Antero Raevuoren kirjoittamassa jutussa, jossa hän poseerasi kotitilallaan heinätöitä mallaten.
Hän sai lopulta työpaikan Pellon kunnasta, jossa työkaverina oli hiihtäjälegenda Eero Mäntyranta. Myöhemmin hän siirtyi liikuntasihteeriksi Elimäelle.
Tässä ovat Suomen toivot Helsingin EM-kisojen seiväshypyssä, todettiin vuoden 1971 kuvatekstissä; vasemmalla Altti Alarotu, oikealla Antti Kalliomäki. Sijoitukset olivat lopulta 10. ja 9:s. Risto Ivanoff oli 12:s.
Kotitila Jämijärvellä ja lapsuuden perhe olivat Altille tärkeitä, kertoo hänen siskonsa Erja Alarotu. Aina kun tilaisuus tuli, Altti palasi maailmalta vanhaan kotiinsa, lähti soutelemaan ja laskemaan verkkoja.
Hän toi usein kotipuoleensa urheilijakavereitaan, myös ulkomaalaisia. Erja Alarotu kertoo saaneensa isoveljeltään postia kisareissuilta maailmalta. Matkoilta palatessaan Alarotu toi lahjoja etenkin äidilleen ja siskolleen.
Äidin kuolema vuonna 2002 oli kova pala Alarodulle. Elämän tukipuut olivat jo sitä ennen alkaneet lahota, kun Elimäen kunta saneerasi liikuntasihteerinsä 26 vuoden palveluksen jälkeen kortistoon vuonna 2000. Samana vuonna hänet äänestettiin kunnanvaltuustoon kokoomuksen riveistä, mutta vuonna 2004 hän putosi täpärästi. ”Tämä on Altin loppu”, hän oli tokaissut vaalipettymyksen jälkeen.
Alkoholia Altti ei ollut jättänyt, eikä enää suostunut lähtemään lääkäriin. Kun olisi pitänyt mennä keuhkokuvaukseen, hän kehotti avopuolisoaan menemään hänen sijastaan.
Lääkärin vajaat kymmenen vuotta aiemmin esittämä arvio kävi toteen 8. huhtikuuta vuonna 2005, kun Alarotu kuoli vain 59-vuotiaana. Keho ei enää kestänyt, vaikka urheilijan pohjakunto kantoikin pitkälle.
Altti Alarotu siunattiin 24. huhtikuuta – Altin päivänä – ja haudattiin toiveensa mukaisesti kotikuntaansa Jämijärvelle. Siunauksen toimitti Anssi Joutsenlahti, kestävyysjuoksija ja myöhemmin kansanedustajankin toiminut Altin vanha urheilijakaveri.
Erja Alarodun mukaan Altti avautui hänelle muun muassa siitä, ettei kokenut saavansa tukea Urheiluliiton johdolta. Nuorta siskoa näiden asioiden kuunteleminen hämmensi.
– Aikuisena olen miettinyt paljon Altin elämän käänteitä. Maailma oli kova, mutta Altti herkkä ihminen. Ehkä juuri sen takia lapsuuden koti ja vanhemmat olivat hänen turvapaikkansa loppuun asti, Erja Alarotu arvioi.
Artikkeli perustuu pääosin Teijo Piilosen kirjaan Suomalaisen seiväshypyn tarinat (Docendo 2023).
Fakta
Altti Alarotu
Syntynyt: 30.9.1945 Jämijärvellä, kuollut 8.4.2005.
Laji: Seiväshyppy.
Seurat: Jämin Jänne, Lahden Sampo, Punkalaitumen Kunto.
Ennätykset: Paransi viisi kertaa Suomen ennätystä vuosina 1967–1970: 505 Mikkelissa 2.7.1967, 512 Lahdessa 25.7.1967, 521 Provossa USA:ssa 30.3.1968, 526 Mikkelissä 28.7.1968 ja 531 Turussa 1.7.1970. Epävirallinen sisäratojen Euroopan ennätys 518 Portlandissa USA:ssa 27.1.1968.
Arvokisat: Edusti Suomea olympiakisoissa 1968 (14., 500) ja EM-kisoissa 1966 (13., 460) ja 1971 (10., 490) ja EM-hallikisoissa 1967 (4., 480). Maaotteluissa 11 kertaa, joista 4 voittoa.
Kalevan kisat: SM-hopeaa 1967 ja 1971. Hallissa SM-kultaa 1967 ja -pronssia 1966.
Muuta: Veli Aaro Alarotu menestyi korkeushyppääjänä.