KUN täytin 12, sain syntymäpäivälahjaksi OLS:n salibandyliigajoukkueen kausikortin. Otteluohjelmasta ympyröin oitis kaksi ottelua: OLS vastaan Josba, lokakuussa ja helmikuussa.
Miksi? Koska Janne Tähkä pelasi Josbassa. Tiesin, ettei 32-vuotias Tähkä ollut sarjan paras pelaaja, mutta hän oli Janne Tähkä, maestro, ilmaveivaaja, nero.
Oulun urheilutalon parketilla punainen 13 näytti taruolennolta. Sellaiselta, jonka jokainen askel jätti alimittaiselle parketille taikapölyä. Jonka jokaisen tempun ja maneerin jälkeen kysyttiin kaverilta ”näitkö mitä tuo teki”.
Esimerkiksi kun Tähkä sylkäisi parketille, tamppasi kengänpohjiaan klimppiin ja pyyhki pelitossujensa pohjat sukan varsiin. Todellisuudessa se oli käytännöllistä, tapa saada edes vähän pitoa kenkiin liukkaalla parketilla. Iljettävääkin, mutta Tähkän tekemänä se näytti ihmeelliseltä. Kaikki näytti.
Tähkä-huumaa sen ytimessä eläneiden muistojen perusteella en ollut suinkaan ainoa, jolle maestron näkeminen oli kauden kohokohta.
Tähkän joukkuekaveri, 139 maaottelun mies Esa Jussila muistelee, että Josban vieraspeleissä oli yleensä toistasataa katsojaa enemmän kuin vastustajien kotipeleissä keskimäärin.
– Me muut oltiin opiskelijapoikia, joille Janne tarjosi suojatun ympäristön. Ei meille muille kukaan huudellut. Ja jos hävittiin, se oli ulkopuolisten mielestä Jannen vika, kun hän teki vain kaksi maalia, nykyään miesten maajoukkueen päävalmentajana toimiva Jussila muistelee.
Urheilukanavalle Salibandyliigaa vuosituhannen alussa selostaneen Jani Alkion mukaan hallilla kyllä huomasi, jos Tähkä pelasi. Katsomot alkoivat täyttyä jo alkulämmittelyissä.
20 vuotta myöhemmin voisi tietenkin väittää ajan kullanneen muistot. Kun keskustelen salibandysta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät lajia seuraa, Janne Tähkä on poikkeuksetta ensimmäinen nimi, joka heille tulee lajista mieleen. Osalle Tähkä on ainoa salibandypelaaja, jonka he tietävät.
Myös Salibandyliiton kunniagallerian esittelytekstissä Tähkän kerrotaan olevan yhä Suomen tunnetuin salibandypelaaja suuren yleisön keskuudessa.
– Jo silloin kun hän pelasi oli tietenkin ihan selvää, että tässä on yksi lajin ikoneista. Mutta silloin ajattelin, että niitä tulee lisää. Myöhemmin on kirkastunut, kuinka poikkeuksellinen Janne oli, pitkän päivätyön lajin parissa tehnyt Seinäjoen Peliveljien perustaja Tommy Koponen sanoo.
”Jo silloin kun hän pelasi oli tietenkin ihan selvää, että tässä on yksi lajin ikoneista.
Mikä Tähkästä, 53, teki niin valovoimaisen, että salibandyihmiset kysyvät vielä 18 vuotta lajilegendan viimeisen liigapelin jälkeenkin: Mistä löytyisi uusi Janne Tähkä? Kysymys on kiinnostava myös siksi, ettei Tähkä ollut missään vaiheessa maan paras pelaaja. Hän ei esimerkiksi koskaan voittanut liigan pistepörssiä.
Tähkä toimistollaan ilmaveivaamassa salibandyn MM-kisoissa 2002.
PARHAITEN Tähkä muistetaan ilmaveivistä. Sen hän kehitteli yhdessä hyvän ystävänsä Reeo Tiiaisen kanssa. Kaverusten tarinat tempun syntyhistoriasta tosin poikkeavat toisistaan.
Tiiainen kertoo näyttäneensä Tähkälle mailavalmistaja Exelin graafikon piirtämää Cat-lapaa keväällä 1996. Sen päässä oli pieni koukku, ikään kuin kissankynsi, jonka avulla pallon voisi nostaa ilmaan, Tiiainen pohti. Tähkä oli Tiiaisen mukaan tuumannut, ettei vanha koira oppisi enää uusia temppuja.
Tähkä taas sanoo nähneensä lavan jo vuotta aiemmin EM-kisoissa. Idean ilmaveiviin hän kertoo saaneensa jääkiekkoilija Mike Leggin yliopistosarjassa tekemästä veivimaalista, joka nimettiin ”Michigan-maaliksi”. Tähkä näki klipin Urheiluruudussa ja ajatteli, että saman voisi tehdä helpommin salibandyssa.
Ideaa jalostettiin pari vuotta myöhemmin, kun molemmat olivat Pasilan urheiluhallilla töissä. Tähkä vahtimestarina ja Tiiainen kokkina.
– Päästiin parketille päivisin testailemaan ja pähkäiltiin missä tilanteessa mitäkin voisi tehdä, Tiiainen kuvailee tempun kehitystyötä.
– Yhdessä sitä ilman muuta mietittiin ja pähkäiltiin. Alun perin ajateltiin harhauttelua, eikä edes maalintekoa. Siitä se lähti. Maalinteko maalin takaa tuli vähän myöhemmin, Tähkä muistelee.
Marraskuussa 1999 Tähkä esitti ilmaveivin ensimmäistä kertaa, eikä ihan missä tahansa paikassa. Hän veivasi pallon maalin takaa Ruotsin rysään lajin suurmaiden välisessä maaottelussa Lahdessa.
Temppu oli täysin uniikki. Nuoren lajin oma juttu, joka toi salibandyn ensimmäistä kertaa kunnolla isomman yleisön tietoisuuteen. Se loi Tähkän ympärille sädekehän.
– Hän toi lajiin täysin uuden elementin. Ilmaveivi oli pitkään salibandyssa ”the juttu”, jota muissa lajeissa ei ollut. Lajin matka tähän asti olisi ollut paljon köyhempi, jos ilmaveiviä ei olisi keksitty, sanoo maajoukkueen kaikkien aikojen maalikuningas Tero Tiitu.
”Lajin matka tähän asti olisi ollut paljon köyhempi, jos ilmaveiviä ei olisi keksitty.
Muutama vuosi ensimmäisen ilmaveivimaalin jälkeen Tiitu sai joukkuekaverina ihastella, kun Tähkä veivasi pallon Tshekin verkkoon Helsingin MM-kisoissa. Vuotta myöhemmin Tähkä räjäytti loppuunmyydyn Joensuun jäähallin SM-finaaleissa ilmaveivimaalillaan.
– Ilmaveiviä ei saa kuitenkaan liikaa alleviivata. Ei hän niin montaa ilmaveivimaalia tehnyt, vaan oli johtava pelaaja ja huippumaalintekijä. Enemmän muistan hänet kovista rannelaukauksista, mutta se odotus, nähdäänkö ilmaveivi, kiinnosti tietenkin yleisöä, Tiitu tuumii.
”Enemmän muistan hänet kovista rannelaukauksista, mutta se odotus, nähdäänkö ilmaveivi, kiinnosti tietenkin yleisöä.
Tähkän (oik.) edustama HIFK kaatoi Espoon Oilersin rankkarikisan jälkeen SM-sarjan loppuottelussa keväällä 2000 Helsingin jäähallissa.
PELITAIDOT ja ilmaveivi eivät kuitenkaan selitä sitä, miksi Tähkästä tuli koko kansan tuntema urheilusankari. Osa Tähkän vetovoimaa oli myös hänen karismaattinen persoonansa.
Luontainen pelurin luonne, über-persoona, mieletön aura. Muun muassa näillä luonnehdinnoilla Tähkää tuntevat häntä kuvailevat.
Tähkän olemuksessa oli jotain lumoavaa – vetovoimaa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ilmaveivi ennemminkin ilmensi karismaattisen taiturin persoonaa. Ja Tähkä ilmensi nuoren lajin raikasta ja ennakkoluulotonta imagoa.
– Joillakin aura on täysin poikkeuksellinen. Jannen ei tarvinnut ottaa tilaa haltuun. Siihen riitti, että hän saapui paikalle, Jussila sanoo.
– Pelaajana Jannella oli oma artistin luonne. Hän uskalsi heittäytyä, olla röyhkeä, eikä kumarrellut mihinkään suuntaan, HIFK:ssa Tähkän kanssa pelannut Alkio kiteyttää.
– Omaleimaisuus Jannen persoonassa näkyi eleinä kentällä. Ilmaveivi sopi hänen persoonaansa hyvin, Tiitu näkee.
Tähkän kanssa pelanneet kuvailevat häntä show-mieheksi, joka osasi ottaa yleisönsä. Oli kyse habituksesta värikkäine hiuspantoineen, tempuista tai tuuletuksista.
”Joillakin aura on täysin poikkeuksellinen. Jannen ei tarvinnut ottaa tilaa haltuun. Siihen riitti, että hän saapui paikalle.
Taidetta olivat etenkin alkulämmittelyt. Niitä ihmiset tulivat katsomaan. Niistä tuli mieleen Diego Maradonan jonglööraus jalkapallon kanssa, täydellinen harmonia pallon kanssa.
– Alkulämmöissä Janne teki vapailla osuuksilla aivan omat juttunsa. Se oli ihan erityistä. Yksi perusrutiineista oli veivata ja heitellä palloa kattoon ja hän otti sen sulavasti alas. Hän sai pelifiiliksen siitä, että viihdytti yleisöä. En tosin ole varma viihdyttikö hän yleisöä vai itseään, mutta kyllä yleisö siitä nautti, Tommy Koponen muistaa.
Tähkä itse väittää, ettei koskaan edes ajatellut yleisöä.
– Tämä on taivaan tosi. Tykkäsin leikkiä pallon kanssa. Peli itsessään, voittaminen ja vastustajien nolaaminen oli se juttu. Se oli kirsikka kakun päälle, jos yleisökin viihtyi.
Tähkän pelaajapersoonassa ei kuitenkaan ollut mitään päälle liimattua, hänen kanssaan pelanneet sanovat. Tähkä oli miettinyt temppuja ja tiesi, että häntä tultiin katsomaan, mutta näyttävyys ja esiintyminen olivat luonnollinen osa hänen persoonaansa.
– Hän oli sellainen oikeasti. Sitä ei voinut mikään kahlita. Perimmäinen syy Jannen vetovoimaan oli se, että hän oli tosi aito. Joku voi ajatella, että hän halusi viihdyttää. Totta kai hän ymmärsi sen. Kaikki sen ymmärsivät, mutta hän uskalsi olla sellainen persoona kuin oli. Erilainen ja viihdyttävä, mikä erotti hänet massasta, Koponen sanoo.
Tähkä vastaan Matti Tuomaranta helmikuussa 2002.
MYLLYPUROSSA Itä-Helsingissä varttunut Tähkä nousi nuoren lajin huipulle kotikaupungissaan. Silti moni muistaa hänet parhaiten Joensuusta. Josbassa hän pelasi vuodet 2000–2003.
Pian Tähkän siirron jälkeen Joensuussa roihahti salibandybuumi. Josba oli voittanut kaksi mestaruutta 1990-luvun alussa, mutta jäänyt mitalisijojen ulkopuolelle viitenä edellisenä vuotena ennen Tähkän tuloa. Kokenut tähtipelaaja oli Josballe pelillisesti merkittävä vahvistus, joka toi joukkueelle paljon huomiota.
– Joensuussa oli ollut tyhjiötä talviurheilussa. Paikallislehti alkoi kirjoittaa paljon meidän peleistä, yleensä siitä mitä Tähkä tekee. Joskus naureskeltiin, montako kertaa Jannen nimi oli saatu mainittua lehtijutussa. Se oli enemmän kuin muut yhteensä, Jussila naurahtaa.
Tuleva suurpelaaja Tiitu oli Tähkän saapuessa 18-vuotias lupaus.
– Olin silloin niin nuori, etten ymmärtänyt kuinka poikkeuksellinen ilmiö oli käsillä. Kun lähdin ulos lämmittelylenkille tunti ennen peliä, Joensuun urheilutalon ovella oli jo jono. Kun tulin lenkiltä, lappu oli luukulla ja katsomo täynnä, Tiitu muistelee.
Ulospäin Tähkä saattoi vaikuttaa ylimieliseltä sooloilijalta. Vanhat pelikaverit luonnehtivat häntä oman tiensä kulkijaksi, mutta loistavaksi joukkuekaveriksi, joka toi veikeällä olemuksellaan hyvää henkeä pukukoppiin. Omanlaisekseen sooloilijaksi, jonka taiteilijaluonne ei kuitenkaan ollut ristiriidassa joukkueen menestymisen kanssa.
– Hänen ympärillään oli tietynlainen stigma. Stadilainen primadonna muuttaa maalle diivailemaan. Se mielipide muuttui kaikilla aika nopeasti. Show kuului juttuun, mutta treeneissä hän painoi tosi paljon hommia, Jussila sanoo.
”Hänen ympärillään oli tietynlainen stigma. Stadilainen primadonna muuttaa maalle diivailemaan.
VIIMEISEN liigakautensa (2005–06) Tähkä pelasi Seinäjoella. SPV ei ollut vielä tuolloin suurseura suomalaisella lajikartalla, mutta nostetta lakeuksilla oli. Sen Tähkä halusi päästä kokemaan ja otti itse yhteyttä seinäjokisten voimahahmoon Tommy Koposeen.
Neuvottelut kuitenkin tyssäsivät, kun kävi ilmi, että Tähkällä oli voimassa oleva sopimus helsinkiläisen SSV:n kanssa.
– Lähetin Jannelle tekstiviestin, että tämä ei nyt onnistu. Hän vastasi viestillä, jossa joka toinen kirjain oli isolla ja joka toinen pienellä. Ei sitä voinut tuollaisen viestin jälkeen jättää kesken.
Tähkän ensimmäiset harjoitukset SPV:ssä olivat yleisölle avoimet. Paikalle tuli parisataa ihmistä. Sekin kuvastaa kuinka poikkeuksellinen hahmo tuolloin 35-vuotias Tähkä lajikartalla oli, sillä liigan yleisökeskiarvo pyöri noina vuosina 500 katsojan paikkeilla.
SPV:n syksy sujui mollivoittoisesti ja Helsingistä kulkeminen kävi Tähkälle raskaaksi. Kauden puolivälissä Tähkä ja Koponen sopivat, että maestro jää sivuun.
– Jälkikäteen olen miettinyt, että se jäi harmittamaan, kun ei pystytty tarjoamaan hänelle parempaa lähtöä.
Reilun puolen vuoden aikana Tähkä ja Koponen ehtivät ystävystyä, sillä Koponen hoiti Tähkän pelaamiseen liittyviä asioita. Lyhyestäkin ajanjaksosta jäi tuhat ja yksi tarinaa, Koponen innostuu.
– Jannella oli ajatus, että hän pääsee parempaan kuntoon, kun harjoittelee kolme vaatekertaa päällekkäin. Treenien jälkeen hän haisi niin pahalle, että vieressä ei pystynyt istumaan.
Tarinoita on myös muilla. Jussila hämmentyi aikanaan maajoukkueleirillä, kun muiden seurojen pelaajat tulivat ihmettelemään, miksi Joensuussa suihkuista tulee aina vain kylmää vettä.
– Pienen salapoliisityön jälkeen selvisi, että Janne kävi aina kääntämässä kuuman veden kiinni vierasjoukkueen kopista. Se juttu jaksaa edelleen naurattaa.
Janne Tähkä jakaa neuvoja Josban P19-joukkueelle.
PELIVUOSINA Tähkästä liikkui niin paljon tarinoita, että ne tekivät hänestä myyttisen hahmon. Esimerkiksi siitä, miten hän käyristeli mailojaan. Puhuttiin, että Tähkän kotona oli ”laboratorio”.
Jussila sanoo, ettei Tähkä ampunut legendoja alas, vaikka ne eivät olisi täysin paikkansa pitäneetkään.
– Hän tiesi, että niillä on enemmän painoarvoa, kun ihmiset juttelevat niistä.
Jussila ei koskaan käynyt Tähkän laboratoriossa, mutta sai mailojen virityksestä seikkaperäisiä selvityksiä. Esimerkiksi jos lavan laittoi tietyksi ajaksi uuniin tietyllä lämmöllä, siitä katosi kosteus ja lavasta tuli kovempi. Veivaamiseen tarkoitettua kuppia lavan päässä muotoiltiin kaukalopallolla.
Tähkän mailoja testanneet sanovat käyristysten olleen sellaisia, ettei niillä olisi pystynyt kukaan muu pelaamaan.
– Jannella oli tiettyjä veivejä, joita en ole nähnyt, että kukaan olisi tehnyt. Osaa hän oli miettinyt, että niillä pystyisi oikeasti harhauttamaan. Sekin on sanottava, että Jannella oli todella kova laukaus. Lavassa oli niin paljon alakäyrää, että hän pystyi ampumaan kovaa ja hirveällä kierteellä. Käyristys ei ollut pelkästään kikkailua varten, Koponen muistaa.
Mailat olivat Tähkän silmäteriä. Hän viritti käyristyksiään niin pieteetillä, että aiheutti maajoukkuereissulla palohälytyksen helsinkiläisessä hotellissa. Muut suuntasivat hotellin aulaan, mutta Tähkä jäi huonekaverinsa Lauri Kapasen kanssa huoneeseen. Kapanen oli ujo ja hiljainen 18-vuotias, joka oli ensimmäistä kertaa miesten maajoukkueessa.
– Pari minuuttia hälytyksen jälkeen autolastillinen palomiehiä tuli koputtelemaan huoneen oveen. Sanoin, että ei täällä ole mitään hätää, Lauri käyristeli mailojaan. Lauri meni ihan punaiseksi ja intti, ettei hän ole tehnyt mitään. Tuumasin siihen, että olet sitten ensi kerralla varovaisempi, Tähkä tarinoi.
Tähkä ei ollut edes aikakaudellaan Suomen paras salibandyn pelaaja, mutta hän lienee edelleen tunnetuin.
SIITÄKIN huolimatta, että Tähkä oli pelaajana poikkeuksellinen yhdistelmä pelitaitoja ja karismaattista viihdetaiteilijaa, herää kysymys: miten hän on lähes 20 vuotta uransa jälkeen salibandyn isoin nimi.
Yksi syy löytyy salibandyn evoluutiosta, joka on syönyt elintilaa taiteilijoilta. Tähkän huippuvuosina peli oli villi länsi. Kaikki pelaajat tulivat muista lajeista. Yhdistävä tekijä oli lähinnä pihapelitausta. Pelaajatyypit olivat kirjavampia, peli ei ollut niin valmennettua. Aika oli taiteilijoille otollista.
– Kaikki olivat itseoppineita ja loivat itse oman juttunsa. Nyt junnuputkista tulee valmiita pelaajia. Taiteilijoille olisi edelleen ehdottomasti tilaa, jos sellainen syntyisi luontaisesti. Artistin luonne on kyky, joka pitää olla. Ei voi vain päättää, että alan tuollaiseksi pelaajaksi, Jani Alkio sanoo.
Myös urheilun kulutus on muuttunut. Tähkä pelasi aikana, jolloin ei ollut sosiaalista mediaa. Urheilukanava näytti yhden liigapelin viikossa. Jos Tähkän halusi nähdä, piti mennä hallille.
– Silloin kaikki puhuivat Jannesta. Somessa asioita tulee ja menee. Se on niin nopeatempoista. Jannen tekeminen oli pitkäkestoista. Aina heilahti johonkin suuntaan. Jos on enemmän ihmisten puheissa kuin somessa, jää paremmin mieleen, Reeo Tiiainen pohtii.
– Nyt ne hetket ovat heti käsillä ja nähtävillä. Kun Janne teki aikanaan veivimaalin tv-pelissä, sitä nauhaa rullattiin pitkään. Nykyään pitää olla aika poikkeuksellinen suoritus, että se elää edes seuraavaan päivään, Jussila arvioi.
Myyttisyys on karissut. Urheilijoiden henkilöbrändeistä on yleisesti ottaen tullut kliinisempiä, tylsiäkin. Karrikoiden voisi väittää, että suurten urheilupersoonien aika on jäämässä historiaan. Sellainen Janne Tähkä salibandylle oli ja on edelleen.
– Ei sitä itse osaa ajatella noin. Se on aika hassua. Sitä vaan elää kuplassa ja tekee omaa juttuaan, Tähkä itse sanoo.
Hän on edelleen tiivisti lajissa mukana. Tähkä perheineen muutti viitisen vuotta sitten takaisin Joensuuhun. Hän työskentelee Josban valmennuspäällikkönä.
– On ihanaa, kun saan tehdä töitä salibandyn parissa. Katsella harjoituksia, vetää niitä ja valmentaa pelejä. Elämään kuuluu hyvää, kuuden lapsen isä kertoo.
Vaikka pelivuosista on kulunut aikaa, ei Tähkä edelleenkään selviä viikonlopun kauppareissusta ilman, että saa pysähtyä useamman kerran tarinoimaan salibandysta.
– Se on ihan hauska vaan, että joku vielä muistaa vaikka aikaa on kulunut. Tulee eittämättä sellainen fiilis, että olen tehnyt jotain joko hyvin tai erityisesti.
JANNE TÄHKÄ
Syntynyt: 27.9.1970
Pelipaikka: Vasen laitahyökkääjä
Ura: Team Botby (1994–95), Viikingit (1995-96), IBK Succé (1996-97), HIFK (1997-2000), Josba (2000-2003), SSV (2003-04), Kloten-Bülach Jets (2005), SPV (2005)
Liigassa: 216 otteluun 196+100=296, 71 pudotuspeliotteluun 68+24=96
Maajoukkueessa: 69 otteluun 30+28=58
Saavutukset: 2 SM-kultaa, 2 SM-hopeaa, 3 SM-pronssia, 1 MM-hopea, 3 MM-pronssia, EM-kulta
Muuta: Valittiin suomalaisen salibandyn Hall of Fameen vuonna 2015
Nykyään: Josban valmennuspäällikkö ja P19-joukkueen päävalmentaja